Muokattu 20.4.2011.No, esittäydytäämpä täältäkin, olen 22-vuotias puskaratsastaja täältä eteläisemmästä Pohjois-Suomesta.
Eli mistä kaikki alkoi, olin kuulemma kolme vuotiaana ensimmäistä kertaa ponin selässä, kuviin tallentui korvasta korvaan ylettyvä hymy. Ei se hevosharrastus varsinaisesti vielä tästä alkanut, vaikka tallilla tulikin sillointällöin käytyä ihan pikkupenskanakin, ihailemassa tarhoissa seisoskelevia hevosia. Vuonna -98 tapahtui sitten käänteen tekevä muutos, kun tallinomistaja kysyi, haluaisinko harjata hänen hevostaan. Siitä sitten alkoi hevosten hoitaminen, ratsastuksen saloihinkin tämä maailman rauhallisin ja mukavin ruuna omistajineen minut opetti. Paljon tuli ja meni muitakin hoitohevosia. Tulihan sitä nuorena tehtyä tyhmyyksiäkin hevosten kanssa, paljosta on kiitettävä hevostenomistajien ja itse hevosten pitkää pinnaa.
Opiskelut aloitin vuonna 2004, tietenkin hevosalalla, ja -07 valmistuin hevostenhoitajaksi. Muutaman kuukauden tein töitä alalla, sitten tulikin vähän taukoa hevosteluista. Satunnaisesti tuli käytyä rapsuttelemassa ja ratsastelemassa tuttuja hevosia. Huhtikuussa 2008 muutin sitten vähän tänne pohjoisempaan, ja joulukuussa olikin pihassa omat kaviokkaat, suomentamma Viena ja shettisvarsa Maisa. Mieskin innostui näistä hevoshommista, vaikka niin uhosi (ennen hevosen hankintaa), ettei ikinä kiipeä hevosen selkään. Ei mennyt montaa päivää, kun hän sielä kyydissä istui, ilman satulaa tietenkin. Samanlaisia hurjapäitä nuo on, mies ja tamma. Jopa pikkulapsimaisella innolla hän kiipeää hevosen selkään tarhassakin ja ratsastaa ympäri tarhaa ilman mitään varusteita.
Tuli kokeiltua vähän kaikennäköistä hevostelua, ravimiesten malliin, klassista ratsastustakin. Aina kuitenkin kiinnostavinta on ollut se maastoilu ja vain hevosten kanssa oleminen ja niiden hoitaminen. Jokunen vuosi sitten olin kuuntelu- & katseluoppilaana Piet Nibbelinkin kurssilla, ja olihan se vänkää katseltavaa. Josko joskus onnistuisi se saumaton yhteistyö noiden omien elukoiden kanssa, saapa nähdä.
Täysin puskaratsastaja olen tosiaan nykyään, pitkin metsiä samoillaan suokin kanssa. Kuolaimettomuus oli "löytö" tämän kanssa, jos hackamorea voi kuolaimettomaksi täysin laskea. Tammasta kuoriutui luotettava maastokaveri, ja minusta ilmeisesti myös, tamman mielestä. Käytiinpä tässä maastolenkillä ilman suitsia ja satulaakin, naruriimuun kietaisin narun ohjiksi, ja eikun menoksi. Matkalla kohti syvempää luottamusta.

Vuoden 2009 joulukuussa tammat muuttivat asustelemaan pihattoon, ja saivat uuden kaverin, kun pihaan asteli lv-ruuna Nesta. Nestori osoittautuikin maailman mukavimmaksi maastokaveriksi, tämän herran kanssa voi maastoilla "kuka vain", ja alusta asti on kuljeskeltu pitkin maita ja mantuja ilman kuolaimia, niin ajaen kuin ratsainkin.